Syystalvi 2018 oli elämässäni kiireistä aikaa. Ohjelmistoalan päivätöissäni hommia riitti enemmän kuin ehdin tehdä, ja vuosikaudet jäissä ollut muusikonuranikin alkoi viimein elpyä. Alkoi tuntua siltä, etten kaipaisi elämääni enää yhtään lisää menoa ja meininkiä. Niinpä kun Tampereen seudun näkövammaiset ry:n uunituore toiminnanjohtaja soitti kysyäkseen haluaisinko lähteä rakentamaan aivan uudenlaista näkövammaisasioiden somekanavaa, vastasin kyllä.
Aloitin nykyisessä työpaikassani aurinkoisena vapunjälkeisenä maanantaina vuonna 2016. Ensimmäisen haastattelupyynnön saapumiseen kului viikko. Eräs toimittaja oli saanut käsiinsä blogikirjoitukseni työnhausta, ja hän halusi tehdä minusta lyhyen jutun tv-ohjelmaansa. Suostuin, kuinkas muuten. Parin viikon kuluttua kahden hengen kuvausryhmä kolkutteli toimiston pääovea.
Kauan on jo ehtinyt kulua keväisistä työnhakukokemuksistani. Matkani on kulkenut lyhyessä ajassa kesätyön ja määräaikaisen työsuhteen kautta vakinaistamiseen. Siksi kerrottavaa onkin ehtinyt kertyä jo melkoinen määrä. Voisin kirjoittaa työtavoistani, työkavereistani, projekteista ja ties mistä muusta. Ennen niitä on kuitenkin käsiteltävä eräs tärkeä asia.
Sokeana elämiseen liittyy valtava määrä tahallista ja tahatonta tilannekomiikkaa, jota olen täällä valitettavan vähän jakanut. Tässäpä eräs aiheeseen liittyvä tarina oikein verekseltään kirjoitettuna, olkaa hyvät.
Opetushallitus hyväksyi viime vuoden lopulla uuden opetussuunnitelman perusteet. Uusi opetussuunnitelma, joka astuu voimaan syksyllä 2016, tuo perusopetukseen muun muassa ohjelmoinnin. Sokeille oppilaille tämä uudistus on ongelmallinen, sillä 3-6 luokilla ohjelmointia harjoitellaan graafisten ohjelmointiympäristöjen avulla. Mikä neuvoksi, kun visuaalisuus ei ole vaihtoehto?
Lukaisinpa toissapäivänä Facebook-virtaani osuneen Ylen Puoli seitsemän -ohjelman artikkelin “Kun sokea silmäni avasi”, jossa kerrottiin siitä, kuinka kaupassa käynti näkövammaiselta onnistuu. Se oli pysäyttävä kokemus. Epäusko paisui rivi riviltä, ja saatuani tekstin luetuksi en tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai olla itkemättä. Ei nimittäin naurattanut, ei sitten yhtään.
Viimeaikoina kentältä on tullut hälyttäviä tietoja näkövammaisten kolmannen asteen opiskelijoiden alhaisesta määrästä. Niinpä ajattelin jakaa täällä viimekeväiset extreme-kokemukseni korkeakouluopiskelijana sekä ennen kaikkea sen, kuinka niistä selvittiin loistavalla tiimihengellä ja yhteistyöllä. Jos joku vielä tämän tekstin luettuaan epäilee ohjelmointialan soveltuvuutta sokeille opiskelijoille, haastan hänet tuomaan näkemyksensä julki.
Ennen kuin pääsemme varsinaiseen sattumukseen, lienee paikallaan valottaa hieman sen taustoja. Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn koulutusohjelman ykkösvuotisilla on parhaillaan menossa projekti, jossa toteutetaan jokin terveyttä edistävä kampanja sekä siihen liittyvä peli Nokian Asha-puhelimille ensisijaisesti kehittyviä markkinoita varten. Olemme jakautuneet enintään viiden hengen tiimeihin, joista kukin toteuttaa oman kampanjansa. Olen itse toinen tiimimme ohjelmoijista. En luonnollisesti voi osallistua pelimme graafiseen ohjelmointiin kovin täysipainoisesti, mutta pyrin rakentamaan pelin ei-graafista puolta mahdollisimman paljon.
Opiskeluni TAMKissa eivät ole tuottaneet minulle vielä erityisempiä vaikeuksia. Alasta kiinnostuneena ja sitä paljon tutkineena ei uutta asiaa ole tullut vielä paljonkaan. Huomattavasti suuremman haasteen minulle ovatkin asettaneet käyttämämme tietokoneet sekä ohjelmat.
Yksi elämäni suurista intohimoista on kielellinen huumori. Rakastan kielellä leikittelyä kielioppi- ja sopivaisuussääntöjen rajoja hipoen. Sanoinpa kerrankin ensimmäistä jauhelihakastikkeen tapaistani “epähuonoksi”, koska se ei ollut missään nimessä hyvää, muttei huonoakaan. Aina silloin tällöin onnistun päätymään näine taipumuksineni kummallisiin, joskus hiukan noloihinkin tilanteisiin. Tässäpä eräs esimerkki, joka on onneksi yksistään hauska.