Työnhakua, osa 2

Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kerroin työnhakuyritysteni hapuilevan historian aina syksyyn 2015 saakka. Näihin aikoihin elämässäni alkoi tapahtumaketju, joka johdatti minut muutaman mutkan kautta ensin työhaastatteluihin ja lopulta tähän hetkeen, töiden alkua odottelemaan.

Koulun alkaessa olin ärsyyntynyt itseeni ja elämäntilanteeseeni. Olin suorittanut kurssini hyvin arvosanoin ja opetellut omalla ajallani koko joukon erilaisia tekniikoita, mutta niin vain oli työkokemus edelleen hankkimatta. Olihan minulla työpaikattomuuteeni hyvä syy, edelliskesäinen toteutumatta jäänyt projekti, mutta muiden työjuttuja kuunnellessa perusteeni alkoivat hämärtyä. Kun en muuta keksinyt, aloin epäillä omia kykyjäni. Olinko kuitenkaan riittävän hyvä? Vai olinko sittenkin vain hyvä sokeaksi koodariksi? Työllistymisestä oli tullut minulle oikea pikku kompleksi, joka oli hyvää vauhtia karkaamassa ulos mittasuhteistaan. Älytöntä, mutta minkäs teet.

Syksyn aikana tapahtui minun kannaltani kaksi merkittävää asiaa. Näistä ensimmäinen oli koululta saamamme asiakasprojekti, jossa toteutimme eräälle yhdistykselle mobiililaitteissa ja selaimessa toimivan tiedotus- ja keskustelusovelluksen. Olin hankkinut jo aiemmin kokemusta verkkopalveluiden rakentamisesta, joten päädyin palvelinarkkitehdiksi suunnittelemaan koko projektin merkittävintä yksittäistä komponenttia. Työni jälkeen oltiin pääosin hyvin tyytyväisiä, vaikka virheitä teinkin. Toinen merkittävä etappi oli osallistuminen kaveriporukalla Tampere Smart City Hackathoniin. Ideamme busseissa käytettävästä matkustajaseurantajärjestelmästä toi tiimillemme toisen palkintosijan. Nämä tapaukset saivat minut ymmärtämään, ettei tarvitse olla taikuri ollakseen tarpeellisella tavalla hyvä. Se sai lukot viimein laukeamaan.

Vuosi läheni loppuaan, ja samalla läheni myös kesätöiden haku. Olin vihdoin päättänyt ottaa opikseni edellisten vuosien mokailuista. Ensitöikseni laadin itselleni uuden CV:n, ja yllättyneenä huomasin, ettei sen täyttäminen niin vaikeaa ollutkaan. Olihan kahdessa vuodessa ehtinyt opetella jos jonkinlaista teknologiaa, ja erilaisia projektejakin oli kertynyt vino pino.

Tammikuussa sitten laitoin ensimmäiset oikeat työhakemukseni maailmalle. Lähestyin kahta ohjelmistotaloa sekä erästä ohjelmistosuunnittelijan tarpeessa ollutta teollisuusyritystä. Hakemuksia suunnitellessani olin tehnyt tärkeän strategisen päätöksen: sokeudestani en mainitsisi halaistua sanaa. Ei minun sillä tarvitsisi itseäni myydä tai tekemisiäni perustella. Sittenpähän näkisivät, jos haastatteluun kutsuisivat.

Ensimmäiseen vastausviestiin ei kulunut montaakaan päivää. Istuin juuri ohjelmistotestauksen tunnilla, ja päätin vilkaista nopeasti sähköpostini. Siellä odotti viesti ohjelmistotalo numero 2:lta. Olin mennyt läpi heidän seulastaan, ja nyt he teettäisivät minulla pienen “kotitehtävän”, joko Android- tai iOs-sovelluksen tilinumeroiden tarkistamista ja tallentamista varten. En ollut nahoissani pysyä, sillä tämän tiesin osaavani. Ainoa pieni ongelmani oli se, että iOs-sovellusten teko on sokeana lähes mahdotonta, enkä omistanut Android-laitetta. Siispä tuloksettomien lainakyselyjen jälkeen marssin paikalliseen Giganttiin, ja ostin halvimman Android-puhelimen minkä löysin. Aikaa tehtävän palauttamiseen oli annettu reilusti, mutta kuten usein käy, tein töitä innoissani monena päivänä pitkälle aamuyöhön. Muutaman päivän kuluttua sovellus oli valmis, ja pelosta jäykkänä lähetin sen arvioitavaksi.

Helmikuun ensimmäisenä perjantaina heräsin puhelimen soittoon. Edellisilta oli venynyt pikkutunneille, ja niinpä kello oli ehtinyt jo pitkälle yli yhdentoista. Kömmin unenpöpperöisenä vastaamaan, ja meni monta sekuntia ennen kuin käsitin, mitä parhaillaan oli tapahtumassa. Puhelimen päässä minulla oli teollisuusyrityksen rekryhenkilö, joka takoi korvaani puhetta kuin paraskin pikakirjoittaja. He olivat saaneet hakemukseni, olleet siitä kiinnostuneita, ja nyt minulta kysyttiin voisinko tulla työhaastatteluun jo seuraavana maanantaina. Vastasin myöntävästi kuin unissapuhuja, ja sillä se oli sitten sovittu. Olin juuri päässyt elämäni ensimmäiseen työhaastatteluun.

Haastattelu meni osaltani paljon paremmin kuin siihen johtanut puhelu. Alku vain meinasi mennä extremeksi. Olin nimittäin pitänyt suuren salaisuuteni aivan viimemetreille saakka, ja niinpä päätin selviytyä firman tiloihin toimistokompleksin viidenteen kerrokseen omin neuvoin, tuli mitä tuli. Taksikuski oli näyttänyt ovipuhelimesta oikean nappulan, mutta siitä eteenpäin olin omillani. Sisälle päästyäni päätin käyttää hissiä. Siellä minua odotti pikku dilemma, sillä nappulat oli järjestelty siten, ettei niistä pystynyt suoraan päättelemään, mikä niistä veisi mihinkin kerrokseen. Kymmeniä vuosia vanhassa hissikorissa ei ollut kohonumeroita pistemerkinnöistä puhumattakaan. Tarvittiin hiukan loogista päättelyä sekä muutama turha edestakainen hissimatka, ennen kuin lopulta päädyin oikeaan paikkaan.

Itse haastattelusta mieleeni jäi ennen kaikkea se, kuinka asiallisesti minua kohdeltiin. Kysymykset eivät olleet aivan helppoja, mutta niitä ei esitetty hyökkäävästi. Ennen haastattelua olin päättänyt itse esitellä huoneessa olevan elefantin, ja niin myös tein. Kerroin haastattelijoille näkötilanteestani ja kysyin, olisiko heillä minulle mitään kysymyksiä. Kuulemani vastaus oli sekä looginen että yllättävä: “Sä löysit meidän työhakemuksen netistä, lähetit hakemuksen ja olet laatinut tämännäköisen CV:n, joten kyllä me uskotaan ettei sun työt ainakaan tästä jää kiinni.” Riemastuttavaa selväjärkisyyttä! Kun haastattelu oli ohi, kävimme minut aikanaan herättäneen rekryhenkilön kanssa seuraavanlaisen keskustelun:

Rekry: “Mä en tiennytkään että olet sokea. Olisinhan mä nyt muuten tullut sua alaovelle vastaan.”
Minä: “Jos mä olisin kirjoittanut mun sokeudesta hakemukseen, niin sähän olisit heti pudottanut mut karsintavaiheessa pois.”
Rekry: “Niin, tottahan se on. Oikein toimittu.”

Mitäpä tuohon sanoisi. Tällä alalla kilpailu on kovaa, ja hakemusten karsimiseen käytetään kaikki mahdolliset keinot. Nyt jos koskaan olin totisesti iloinen, etten ollut kielinyt sokeudestani muissakaan laatimissani hakemuksissa.

Eikä kahta ilman kolmatta. Istuin jälleen ohjelmistotestauksen tunnilla, ja päätin jälleen katsoa sähköpostini. Siellä minua odotti uusi viesti ohjelmistotalo numero 2:lta. He olivat katsoneet kotituotokseni läpi, ja sen perusteella he halusivat kutsua minut haastatteluun. Siis paikkaan, joka olisi joka suhteessa unelmieni täyttymys. Sovimme saman tien haastatteluajan seuraavalle viikolle. Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Illalla kotona puhelimeni soi. Langan päässä oli ohjelmistotalo numero 1:n rekryhenkilö. Nyt vielä hekin halusivat minut puhelinhaastatteluun, jonka perusteella kutsu saattaisi käydä toiselle kierrokselle. Olin ällikällä lyöty. Olin lähettänyt kolme työhakemusta, ja paluupostissa olin saanut kolme haastattelukutsua. En osannut hulluimmissa, epärealistisimmissa haaveissanikaan kuvitella mitään tällaista.

Toisen työhaastatteluni alku oli suoraviivainen kokemus. Olin jälleen liikkeellä omin nokkineni, mutta sain apua matkan varrella olleilta ihmisiltä, jotka olivat menossa samaan suuntaan. Niinpä olin koputtelemassa ohjelmistotalo numero 2:n ovea huomattavasti etuajassa. Sisään kuitenkin pääsin, ja pienen odottelun jälkeen työhaastattelu saattoi alkaa. Tämänkertainen tilanne oli totisesti kiperä. Minua hiillostettiin tunnin verran mitä erilaisimmilla kysymyksillä, joilla ammattitaidostani otettiin armotta selko. Aivan aluksi kävimme seikkaperäisesti läpi tekemäni kotitehtävän, ja koska en ollut tajunnut varautua tällaiseen tilanteeseen ottamalla oman läppärin mukaan, piti koodin rakenne kaivella ulkomuistista. Kun kysymykset olivat ohi, päätin esittää omani. Kerroin jälleen näkötilanteestani ja kysyin, olisiko haastattelijallani mitään kysyttävää. Tällä kertaa vastaus kuului näin: “Kerro sinä mitä haasteita sinulla voisi olla.” Pisti pahan, mokoma. Eipä siinä auttanut muu kuin kertoa, että joitain ohjelmia en välttämättä pystyisi käyttämään, mutta käytännössä ongelmia tuskin tulisi. Vastaus tuntui kelpaavan, ja erosimme oikein hyvissä tunnelmissa. Tuloksia sopisi kuulemma odottaa aikaisin seuraavalla viikolla.

Tuon viikon kaksi ensimmäistä päivää olivat varmasti elämäni neuroottisimmat. Ei mennyt varttiakaan, etten olisi ollut katsomassa sähköpostejani. Maanantaina odotukseni sitten palkittiin, kun ohjelmistotalo numero 1 antoi kuulua itsestään. He olivat haastatelleet minua puhelimitse, enkä ollut sen perusteella päässyt enää toiselle kierrokselle. Se siitä vaihtoehdosta.

Tiistaina olin saanut keksittyä itselleni edes vähäksi aikaa muuta tekemistä ainaisen sähköpostin vahtimisen sijaan. Sillä välin viesti oli livahtanut postilaatikkooni. Ohjelmistotalo numero 2:n nimen näkeminen sai sydämen pomppaamaan kurkkuun. Viestin otsikkona luki vain “työtarjous”. Kesti hetken ymmärtää mitä sillä oikein tarkoitettiin, mutta sitten valkeni. Riemunkiljahdukseni lienee kuullut koko talo, mutta mitäs tuosta: minulla oli kesätyö!

Olen vasta jälkikäteen osannut hämmästellä sitä, kuinka vähän vammaisuuteni tuntui työpaikkahaastatteluissa merkitsevän. Kummassakin haastattelupaikassa minä olin se, joka otti koko asian todella esille. En saanut kuulla ainuttakaan kysymystä näkövammani laadusta, apuvälineistäni, liikkumisestani tai ylipäätään mistään muustakaan sellaisesta, joka ei liittynyt vain ja ainoastaan itse työnkuvaan. Minua jouduttiin kyllä opastamaan, mutta se tapahtui hyvin luontevasti numeroa tekemättä. Onneksi en osannut näistä asioista edes huolestua, sillä tällä alalla mittatikkujani ovat olleet näkevät, eivät näkövammaiset. Näkövammaisuus ei ole ollut minulle tähänastisen opiskelu-urani aikana merkittävä este, enkä osannut pitää sitä sellaisena nytkään, vaikka syytä olisi ehkä ollut.

Töiden alkuun on aikaa enää kolme päivää. Sopimukset on allekirjoitettu, ja kaikki muutenkin valmista minun tulla. Olen vasta hiljalleen alkanut käsittää mitä on tapahtumassa. Olen aloittamassa ihan oikeita töitä palkattuna, tulosvastuullisena kesätyöntekijänä, valittuna viiden hengen tiimiin yli sadan hakijan joukosta. Tietoisuuden mukana päässäni on alkanut parveilla yhä suurempi joukko rauhattomia kysymysmerkkejä. Löydänkö oman työpisteeni helposti avokonttorissa? Saanko apua työpaikkaruokalassa? Onko jokin harvoista pakollisista ohjelmista täysin saavuttamaton? Mitä tapahtuu, jos en jaksakaan pärjätä aina ja kaikissa tilanteissa? Yritän olla näistä kysymysmerkeistä liikoja huolestumatta. Jos olen päässyt tänne asti, niin kyllä tässä yksi kesätyökin hoidetaan.

Tagit: #Ohjelmointi #Opiskelu #Työnhaku