Työnhakua, osa 1

Viikon kuluttua olen jännittävän tilanteen edessä. Aloitan neljän kuukauden kesätyöpestin ohjelmistosuunnittelijana elämäni ensimmäisessä työpaikassa. Tässä odotellessani ajattelin kertoa siitä, miten tähän on oikein tultu.

Minulla ei ole varsinaista päivätyöhistoriaa. Ensimmäisen palkallisen soittokeikkani tein veljeni kanssa 9-vuotiaana. Sana lähti kiertämään, ja parhaimmillaan soitimmekin keskimäärin keikan kuukaudessa. Myöhemmin keikkojen vähetessä palkkiot vastaavasti nousivat, ja tein milloin minkäkinlaisia musiikkiin ja toimittamiseen liittyviä freelance-töitä. Ei tällaisella ansaintamallilla rikastumaan päässyt, mutta sen verran mukavaksi sen kuitenkin koin, etten koskaan vakavasti harkinnut kesätöiden hakemista.

Mennäänpä nyt kevääseen 2014. Olin edellisenä syksynä muuttanut opintojen perässä Tampereelle, ja edessä olisi ensimmäinen kaupunkikesä. Näkövammani vuoksi Kela myöntää minulle tukia hieman eri perustein kuin muille, mutta tuloni olisivat kuitenkin pudonneet kesäksi joillakin satasilla. Keikkoja oli, muttei ruuhkaksi asti. Säästöillänikään en tahtonut elää enkä muuttaa koko kesäksi kauas lapsuudenkodin lihapatojen ääreen, joten päätin viimein ryhtyä työnhakuun.

Alan töiden hankkiminen ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen on käytännössä mahdotonta, jollei satu olemaan huippuosaaja jo kouluun hakiessaan. Sellainen minä en ollut, mutten toisaalta ollut aivan nollastakaan lähtenyt. Arvosanani olivat kovaa luokkaa, eikä kevään onnistuneen peliprojektin jälkeen minulta ainakaan itseluottamusta puuttunut. Jos olin selvinnyt siitä, selviäisin mistä tahansa. Sitä paitsi jos töihin halusin, ei minulla juuri ollut vaihtoehtoja, sillä ylioppilaspohjalta minulla ei olisi ollut toivoa päästä kuin sellaisiin töihin, joita en olisi sokeana voinut tehdä. Siispä kokeilemaan.

Eräs koulun rekrytoimiston työntekijä oli vihjaissut meille sivustosta, jonne kerättiin koululle tulleita ilmoituksia avoimista kesätyö- ja harjoittelupaikoista. Päätin aloittaa etsintäni sieltä. Aivan ensimmäisenä listalla oli ilmoitus otsikolla “KESÄTÖITÄ: OHJELMISTOSUUNNITTELIJA – BITWISE OY”. Linkin takaa löytynyt teksti oli mannaa. Kymmentä osaavaa ja innokasta ohjelmoinnin opiskelijaa haettiin töihin kehittämään taitojaan ja työskentelemään oikeiden projektien parissa. Erityisiä osaamis- tai kokemusvaatimuksia ei ollut. Ilmoitus oli kuin minua varten luotu, ja tunteeni sen kuin vahvistui firman sivuja selaillessani. Laadin hakemuksen jo samana iltana, ja liitin mukaan vastikään väkertämäni CV:n. Muistan vielä ajatelleeni, että kyllä tässä ainakin haastatteluun pitäisi päästä.

En osaa päättää pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Olin lähettänyt elämäni ensimmäisen, aivan liian pitkän ja lavean työhakemuksen yhteen tampereen kovatasoisimmista ohjelmistotaloista, paikkaan, jonne minulla ei taida olla tarpeeksi osaamista vieläkään. Jos ei ollut hakemukseni kummoinen, niin ei ollut CV:nikään. Kun menneitä työsuhteita tai projekteja ei juuri ollut, jäi ansioluetteloni vähintään laimeaksi. Olisinpa kotona asuessani tajunnut hakea kesätöitä edes harjoituksen vuoksi.

Sanomattakin lienee selvää, että kun vastaus pitkän odotuksen ja toivon menettämisen jälkeen lopulta saapui, oli se kohteliaan kielteinen. Eikä tässä vielä kaikki: älyttömyyksissäni en ollut hakenut yhteenkään toiseen kesätyöpaikkaan. Eihän minulla ollut juuri mahdollisuuksia päästä yhtään minnekään, mutta olisinhan voinut edes yrittää.

Seuraavana keväänä tilanteeni oli jo kokonaan toinen. Työpaikkaa minulla ei ollut, koska en ollut sellaista hakenut, mutta kesäksi minulla oli kyllä tekemistä. Minua oltiin pyydetty ohjelmoijaksi erääseen peliprojektiin, ja suostuin ilman muuta, vaikka ajatus menneen toisinnosta aluksi vähän hirvittikin. Työtä tehtäisiin opintopistepalkalla, eli tämän projektin turvin olisin voinut nostaa täysimääräisiä tukia koko kesän. Olin päättänyt jättää työnhaunkin sikseen, koska en uskonut pystyväni hoitamaan kunnialla sekä projektia että päivätyötä.

Samaan aikaan alkoi tapahtua kummia: opiskelukaverini alkoivat saada töitä yksi toisensa jälkeen. Harmitti. Oikeissa töissä olisin saanut todennäköisesti parempaa palkkaa, ja itse työtehtävätkin olisivat voineet olla mielenkiintoisempia. Mutta luvattu mikä luvattu. Olisihan minulla edes jotain.

Kevään kuluessa projektin alku viivästyi ja viivästyi. Toimeksiantajaa ei saatu tavoitettua edes alustaviin suunnittelupalavereihin. Ennen pitkää kävi selväksi, ettei projekti tulisi toteutumaan. Nyt harmitti kahta kauheammin. Kesätyöt oli jaettu jo aikoja sitten, ja kaiken kukkuraksi keikkakalenterikin oli miltei tyhjä.

Lopulta tämä kesä järjestyi itsekseen parhain päin. Eräällä menneen kevään kurssilla tehtävämme oli rakentaa verkkopalvelu mieluiten oikealle asiakkaalle, ja sellaisen minä olin onnistunut löytämään. Kysäisin eräältä säveltäjäkaveriltani uhkarohkeasti, tarvitsisiko hän verkkokauppaa musiikkinsa myymiseen. Vastaus oli myönteinen ja ryhdyin oitis suunnittelutöihin, mutta muiden kiireiden vuoksi työt eivät vielä edenneet sen pidemmälle.

Kun olin saanut kevään koulutyöt tehdyksi, aloin toteuttaa aiemmin lupailemaani verkkokauppaa. Sepä veikin minut täysin mennessään. En ollut ikinä tehnyt mitään vastaavaa, joten opittavaa oli paljon. Koko kesäkuun ensimmäisen viikon tein ympäripyöreää päivää. Luin, koodasin, luin taas lisää ja nautin. Sain valtavan määrän arvokasta tietoa verkkopalveluiden suunnittelusta ja järkevästä toteuttamisesta parhaalla mahdollisella tavalla, käytännön kautta oppimalla.

Ja jälleen koitti syksy. Iso osa ryhmäläisistäni oli viettänyt kesän töissä, minä omassa kammiossani koodaten ja oppien. Jos haluaisin valmistua ajallaan, olisi minun pakko suorittaa työharjoittelu jossakin oikeassa alan työpaikassa viimeistään ensi kesänä. Kaksi kesää olin ollut vailla työpaikkaa. Kolmas ei voisi enää mennä samaa tietä.

Tagit: #Ohjelmointi #Opiskelu #Työnhaku