Tarina eräästä taidekokemuksesta

Taiteilijan löytäminen on aina prosessi. Pitkä tai lyhyt, ohimenevä tai intensiivinen, mutta prosessi kuitenkin, ja joka kerta aivan omanlaisensa. Joistain prosesseista, kuten tästä seuraavasta, on jo tarinoiksi asti.

Mitä taiteeseen tulee, olen ennen kaikkea muusikko ja musiikin suurkuluttaja, minkä lisäksi käytössäni kuluvat romaanit ja tietokirjat. Runous ja teatteri ovat olleet minulle jokseenkin kartoittamatonta maastoa. Niinpä ei liene ihme, että suomalaisen näyttelijä- ja lausujalegenda Veikko Sinisalon nimi oli minulle ainoastaan pinnallinen tuttavuus vailla sen syvempää kaikua. Muistan pienenä koululaisena kuunnelleeni pulpetissa istuen Sinisalon tulkintaa jostakin teoksesta. Tunnelmiani en enää muista. Lienenköhän vain ollut hiukan vaivaantunut, niin kuin ollaan jonkin sellaisen edessä, josta ei oikein mitään ymmärrä.

Noin kymmenen vuoden päästä törmäsin Veikko Sinisalon nimeen uudelleen. Noihin aikoihin satuin katsomaan Spotifysta, millaisia tulkintoja sodanaikaisesta Kodin kynttilät -klassikkokappaleesta olikaan tehty. Etsintäretkeni innoittaja lienee ollut Laila Kinnusen ihastuttava, vähälle soitolle jäänyt versio, aivan hänen viimeisiä 60-luvun levytyksiään. Eräs löytämistäni versioista sattui olemaan Veikko Sinisalon esitys. Yllätyin, sillä olin pitänyt häntä vain näyttelijänä. Vielä yllättyneempi olin kuunneltuani laulun läpi. Esitys oli konstailematon, minimalistisesti sovitettu ja karulla tavalla kaunis. Painoin tämän löydön mieleeni.

Ja niin piti sattua, että eräänä viimesyksyisenä yönä päädyin jälleen kuuntelemaan Kodin kynttilöiden eri versioita, mikä lie johdatellut. Kun sitten tulin jälleen Sinisalon version kohdalle, päätin vilkaista Äänitearkistosta, minä vuonna kyseinen versio oli nauhoitettu ja missä yhteydessä se oli julkaistu. Mutta mitä? Eipä ollut Sinisalon nimiin tällaista versiota luettu lainkaan. “Tämäpä erikoista” ajattelin, ja avasin Spotifyn hakutuloksista levyn, jolla kyseinen kappale oltiin julkaistu. Levyn nimi oli “Suuri suomalainen tulkitsija”, ja huomasin nopeasti sen sisältävän koko joukon Sinisalon laulu- ja lausuntaesityksiä.

Levyn ensimmäinen raita oli Jorma Eton runo “Suomalainen”, yksi vähälukuisista mielirunoistani ja klassikko jos mikä. Se oli täysosuma. Runon kuultuani en osannut kuin nauraa. Nauraa ja ihastuneena ääneen todeta: “Tätä on saatava lisää.” Ennen pitkää löysin itseni selaamasta levyn runsaslukuista antia läpi - tässä vaiheessa vielä hyvin pintapuolisesti. Eräs otsikko kappaleluettelon loppupuolella kiinnitti huomioni: “Hietasen kuolema (Tuntematon sotilas)”. Arvasin mistä kohtauksesta tässä saattaisi olla kyse. Laitoin raidan soimaan, ja kyllä vain: “Sairasauto keikkui voihkivine lasteineen pitkin kuoppaista tietä.” Sikäli hyvin olin ehtinyt Sinisalon kiistattomat lausujanlahjat noteerata, että ymmärsin jättää kuuntelun sillä kertaa sikseen. Onneksi.

Seuraavan aamun agendassa minulla oli laittaa itselleni ruokaa. Olin päättänyt laittaa lasagnea, sellaista helpompaa versiota, jossa lasagnelevyt sekoitetaan palasina jauhelihakastikkeen joukkoon. Siinä kaikenlaisia tarveaineita pöydälle latoessani iski mieliteko palata edellisyöni löytöön. Etsin levyn Spotifysta, laitoin kuulokkeet korviini ja ryhdyin hommiin.

Ennen pitkää havaitsin olemukseni jakautuneen kahteen osaan. Käteni pilkkoivat lasagnelevyt, silppusivat sipulin, paistoivat jauhelihan ja mittasivat mausteet. Samaan aikaan mieltäni kuljetettiin läpi Suomen historian vuosikymmenten sellaisella tavalla, jonka kaltaista en ennen ollut kokenut. Sinisalo antoi Kajavan, Sillanpään, Viidan ja Kiannon teksteille kehykset, ja herätti ne eloon tavu kerrallaan käsittämättömällä intensiteetillä. Tiedättekö sen tunteen, kun ymmärtää elävänsä kokemusta, jota ei tulisi koskaan unohtamaan? Tämä oli juuri sellainen.

Levyn sisältö oltiin aseteltu pääosin kronologiseen järjestykseen. En ollut välittänyt pitää toimissani kiirettä, joten paistaessani jauhelihaa oltiin juuri päästy 1940-luvulle, keskelle sotaa. Kastikkeen hautuessa tajuntaani pehmitettiin muutamalla tarkoin valitulla otteella Yrjö Jylhän sota-aiheisesta tuotannosta.

Oli vuorossa lasagnenvalmistuksen viimeinen vaihe. Siinä kattilassa hautunut kastike sekä lasagnelevyt kaadettaisiin uunivuokaan, ja päälle levitettäisiin juustoraasteesta ja kermasta tehty kuorrutus. Korvissani kaikui Akateemisen Karjala-seuran marssi, kun kaadoin kattilassa hyvän aikaa hautuneen seoksen vastavoideltuun vuokaan.

Ja sitten ne tulivat, viime yöltä tutut sanat: “Sairasauto keikkui voihkivine lasteineen…” Tiesin hyvin mitä olisi tulossa. Tuntemattoman sotilaan kaikista julmin ja piinallisin kohtaus olisi alkamassa, tarkempana ja ytimiinkäyvämpänä kuin yksikään elokuva voisi sokealle olla.

Valtavista pääkivuista kärsivä Hietanen matkaa tärisevässä sairasautossa kohti joukkosidontapaikkaa. Käteni sekoittavat juustoraastetta ja kermaa toisiinsa sitä hitaammin, mitä tiiviimmäksi tunnelma käy. Kun luotisuihku osuu auton tuulilasiin tappaen sen kuljettajan, on minun pakko lopettaa työnteko. Lasken sekoituspurkin käsistäni työtasolle, ja lähes tiedostamatta mätkähdän matolle, risti-istuntaan hellan eteen. Samaan aikaan tajuntaani alkaa purkautua jotain sellaista, minkä tarkkaan kuvailuun minulla ei ole sanoja. Ei vieläkään. Päähäni mahtuu vain yksi tietoinen ajatus. Se, että tiedän, mitä olisi tulossa, ja ettei se tulisi olemaan kaunista.

Viimeinen autoon jäänyt, vielä hengissä oleva jalaton sotamies huutaa ensimmäisen kerran apua. Ajatustoimintani pysähtyy. Mieleni valtaa hirvittävä maisema, jonka Sinisalon ääni eteeni loihtii. Ruumiini istuu keittiöni lattialla, minä en. Minä olen palavan sairasauton vieressä. Näen Hietasen sekä muiden autosta ulos selvinneiden kaatuvan. Ja kuulen, kuinka viimeiseksi eloon jäänyt jalaton sotamies ensin huutaa, sitten palaa ja huutaa, ja lopulta vain palaa.

Kohtaus päättyy. Otan tärisevin käsin kuulokkeet pois korvistani. En pysty puhumaan, en ajattelemaan, ainoastaan hengittämään. Yritän siinä paikassa pukea kokemaani sanoiksi, mutta lauseet eivät suostu muotoutumaan alkua pidemmälle.

Varovaisin liikkein ja sekaisin ajatuksin viimeistelen lasagnen. Levitän juusto-kerma-seoksen kastikkeen päälle ja työnnän vuoan uuniin. Laitan nappikuulokkeet uudestaan korviini ja painan toiston jatkumaan. Kuin pisteeksi i:n päälle levyn kokoaja on laittanut seuraavaksi raidaksi Finlandian Ylioppilaskunnan Laulajien esityksenä. Tämä esitys menisi jo normaaliolosuhteissa luihin ja ytimiin asti. Nykyisessä kontekstissaan se on melkein liikaa.

Edellä kuvailemani esitys on osa Veikko Sinisalon “50-vuotias Suomi” -lausuntailtaa, jota esitettiin vuonna 1967. Kahta vuotta myöhemmin esityksen materiaalista koottiin kahden LP-levyn albumi otsikolla “Suomi 50 - runoja ja lauluja”. Tuolla levyllä Hietasen kuolema -katkelman perään on sijoitettu juuri se versio Kodin kynttilöistä, josta kaikki tämä alkoi. Yhdessä nämä kaksi raitaa muodostavat verrattoman makaaberin vitsin. Kukaan sairasautossa olleista sotilaista ei palannut, mutta sen sijaan heistä jokainen paloi. Yhteistä ovat vain lämpöiset liekit.

Tuo vinyyli on nyt omassa hyllyssäni. Löysin hyväkuntoisen kappaleen edullisesti, eikä hankintapäätöstä tarvinnut kauaa miettiä. Moni albumin esityksistä on tullut minulle rakkaiksi, ja niiden avulla voin sanoa ymmärtäneeni jotain hyvin perustavanlaatuista suomalaisesta lyriikasta, vaikkei varsinainen runokipinä ole vieläkään leimahtanut. Toisen levyn b-puolen ensimmäiseen raitaan en ole palannut. Aion sen vielä tehdä, mutta sen aika on joskus myöhemmin.

Tagit: #Kirjallisuus #Suomi 50 #Taide #Tuntematon Sotilas #Väinö Linna #Veikko Sinisalo