Koodari, muusikko ja pohdiskelija.

Some söi minut

Sosiaalinen media on ollut osa elämääni yli 11 vuotta. Niin kauan, ettei somettamiseni alussa koko somettamista oltu vielä keksittykään. Vuonna 2007 internet oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään, sillä muutaman keskitetyn kanavan sijasta sisältö oli siroteltuna pieniin lokeroihin ympäri verkkoa. Seurasin aktiivisesti useita keskustelufoorumeita, blogeja sekä kyllä, usenet-ryhmiä. Niin, ja luinhan myös aikakauslehtiä.

Eräänä joulukuisena päivänä törmäsin brittiläisen puolituttuni blogissa kiehtovaan postaukseen. Teksti oli sarja lyhyitä, arkisia kommentteja, kuin tekstiviestejä koko maailmalle. Nämä kommentit olivat melko uuteen Twitter-nimiseen palveluun lähetettyjä “mikroblogipostauksia”. Innostuin tästä uudesta kirjoittamisen muodosta niin paljon, että rekisteröidyin itsekin Twitteriin. Sisältöä ei juuri ollut, eikä sen vähänkään informaatioarvo ollut korkea, mutta uutuudenviehätys oli valtava.

Samoihin aikoihin korviini alkoi kantautua tietoja toisesta uudesta sosiaalisen median palvelusta, Facebookista. Suomalaiset olivat alkaneet toden teolla lämmetä statuspäivityksille, tykkäämiselle ja kommentoinnille. Lopulta satoihin tuhansiin noussut käyttäjämäärä ylitti jo Ylen uutiskynnyksen. Elin teini-ikäni individualistisinta vaihetta, ja tämänkaltainen massasuosio tuntui erinomaiselta syyltä pysyä kaukana koko Facebookista. Toukokuussa 2009 uteliaisuuteni kasvoi lopulta liian suureksi, ja tuli minun vuoroni seurata kavereideni esimerkkiä.

En osaa sanoa mikä johti mihinkin tämän jälkeen. Jossakin vaiheessa Twitter ja Facebook syrjäyttivät kaikki ne informaatiokanavat joita ennen seurasin. Tutut naamat foorumeilta otettiin seurantaan, samoin blogit, ja uutisetkin näki näppärästi kunkin sivuston Twitteristä. Puhelinsoitot kavereille vaihtuivat Facebook-päivitysten lukemiseen. Kun nettiviestittelyyn käyttämäni Windows Live Messenger ajettiin alas, oli chattailu luontevaa siirtää Facebook Messengeriin.

Sitäkään en osaa sanoa, koska sosiaalinen media alkoi haukata elämästäni enemmän tilaa kuin yksikään toinen verkkopalvelu. Somettamiseni alkuaikoina avasin Facebookin ja Twitterin kun halusin tietää, mitä sukulaiseni ja tuttavani ovat kuulumisistaan kirjoittaneet. Se oli yhtä tiedostettua kuin esimerkiksi sähköpostin tai uutisten lukeminen. Näin ei ole ollut enää vuosiin. Facebook-feedini on parin napinpainalluksen päässä, ja Twitteriä pystyn selaamaan koneellani avaamatta edes erillistä ikkunaa sitä varten. Somen selaamisesta on tullut tahdoton reaktio aivojeni tarpeeseen imuroida lisää sisältöä.

Ensimmäisen kerran päätin kokeilla Facebook-lakkoa, kun huomasin ettei opiskelusta tule kotona enää mitään. Asensin selaimeeni lisäosan, jolla rajoitin pääsyn Facebookiin tiettyyn päivään ja kellonaikaan. Se oli fiasko. Kun yksi selain esti minua pääsemästä Facebookiin, vaihdoin selainta, ja taas mentiin. Itse rakennettu keinotekoinen este oli kehno ratkaisu, sillä sen kiertäminen ei ollut konsti eikä mikään.

Viimeisin ja pisin somelakkoni kesti kokonaisen kuukauden. Viime vuonna päätin spontaanisti viettää “somettoman syyskuun”. Joku minua viisaampi on joskus todennut, että kun päätöksen on tehnyt, pitää toimeksi panna heti. En siis vilkaissut feedejäni enää viimeistä kertaa. Ehkä se sai lakkoni onnistumaan.

Syyskuu oli kohdallani koko vuoden kiireisin kuukausi. Voi olla, että somen käyttöni olisi ollut normaalia vähäisempää, vaikken olisikaan päättänyt ryhtyä lakkoon. Siitä huolimatta ero arjessani ja toimintakyvyssäni oli huomattava. Keskittymiskykyni alkoi parantua, kun pääni alkoi tottua siihen, ettei jokaista pikku ajatuskatkoa voi lähteä pakoon. Ryhdyin jälleen kuuntelemaan kotona yksittäisten kappaleiden sijaan kokonaisia albumeja kuin joskus ennen. Harvoina koti-iltoinani tuntui aikaa olevan miltei äärettömästi. Sain tehdyksi monta sellaista hommaa, joihin uponneen ajan olisin käyttänyt somen selaamiseen. Hyppy pois sosiaalisen median oravanpyörästä oli helpotus, vaikka toisinaan tuntui ahdistavalta olla niin täydellisessä uutispimennossa.

Yksi syy lakkoni onnistumiseen lienee se, että vain oma tahdonvoimani piti minut poissa somesta. En edes kirjautunut ulos yhdestäkään palvelusta. En tiedä miksi, mutta minulle tällä ratkaisulla tuntui olevan suuri psykologinen merkitys. Aivan onnistunut ei lakkoni kuitenkaan ollut. En nimittäin tehnyt minkäänlaista suunnitelmaa lakonjälkeistä elämää varten. Kai uskoin jonkinlaisen aiempaa harkitumman kohtuukäytön muotoutuvan itsestään. Olin väärässä. Ei kestänyt kauaakaan, kun olin jo samassa kuopassa.

Minä olen someaddikti, ja minua raivostuttaa, että joudun edes harkitsemaan jonkinlaista “sosiaalisen median kohtuukäytön suunnitelmaa”. Olin kuukauden ilman somea, joten en minä sitä oikeasti mihinkään tarvitse. Ja se, mitä tarpeettomille ja addiktoiville asioille on tapana tehdä, on luopua niistä. Etenkin Facebookin osalta se tuntuisi kuitenkin menolipulta autiolle saarelle. Missä kertoisin uusista blogiteksteistäni? Mitä kautta saisin kutsun seuraaviin puolijulkisiin illanistujaisiin? Missä pääsisin nauttimaan taidokkaasti kirjoittavien ystävieni hengentuotteista?

Tässä eräs todellinen esimerkki. Minulla on kuuden vuoden ajalta erinomaista anonyymiä tilastodataa, josta käy ilmi mistä lukijat ovat blogiini tulleet. Minäpä kerron: Facebookista. Lähes jokainen. Alle viisi prosenttia kaikista sivulatauksistani on tullut Twitteristä, hakukoneista tai suorista linkeistä. Blogistani saattoi tilata sähköposti-ilmoituksen uusista teksteistä, ja tarjolla olivat myös RSS- ja Atom-syötteet. Niitä ei koskaan käytetty. Oletettavaa on, että jos lähtisin Facebookista, voisin heittää hyvästit myös lukijoilleni, sillä he eivät tietäisi uuden tekstin ilmestyneen.

Sosiaalinen media on kansantauti, joka on raivannut tieltään valtavan määrän kokonaisia toimintakulttuureja, jotka osattiin ennen vanhaan ilman internetiä. Se on saanut minut pelkäämään, että tilieni poistaminen pyyhkisi minut maailmankartalta. Miten minä olen tällaiseen jamaan joutunut? Ja ennen kaikkea: Miten tästä jamasta pääsee pois?