En ole tullut kirjoittaneeksi tänne blogiin muusikkoelämästäni juuri mitään. Kumma juttu, koska musiikin parissa toimiminen ja erityisesti keikkailu on merkittävä osa elämääni sekä sisällöllisesti että ajallisesti. Koska netissä on hyvin niukasti tietoa sokeista ammattimaisesti toimivista (keikka)muusikoista, niin ajattelin kirjoittaa niistä opeista ja ratkaisuista, joita olen vuosien varrella löytänyt. Keskitytään aluksi soittokamoihin. Ehkä tästä on iloa ja inspiraatiota muillekin muusikoille ja muusikonmielisille näkökykyyn katsomatta.
Taustatietoa
Kuten otsikosta näkyy, olen kosketinsoittaja – pääosin. Soitan keikkakelpoisesti myös bassoa ja kromaattista huuliharppua. Näiden lisäksi laulan taustoja ja toisinaan myös leadia. KÄytännössä kaikki keikkani tätä nykyä ovat kosketinkeikkoja, joten keskityn tässä yhteydessä niihin.
Soundipalettini ei ole erityisen moderni. Olen keskittynyt vanhoihin (sähköisiin) kosketinsoundeihin eli pianoon, sähköpianoihin, urkuihin ja monosyntikoihin. Tämän päivän radiopopin soundien tuottamisesta en tiedä mitään ja jätän sellaiset hommat ilomielin muille.
Mahdollisimman paljon mahdollisimman kevyesti
Suurimmat haasteeni tällä alalla liittyvät logistiikkaan. Minulla ei ole käytettävissäni omaa autoa jonne voisin lastata ison kosketinkioskin, vaan liikun keikoille aina julkisilla, taksilla tai bändikaverin kyyditsemänä. Kamojeni pitää siis olla helposti liikuteltavia, ja niille on yleensä tarjolla hyvin rajallisesti tilaa.
Tästä syystä tavanomainen keikkasetuppini on kokoluokaltaan sellainen, että se mahtuu käytännössä mihin tahansa liikennevälineeseen ja voin kuljettaa sen kokonaisuudessaan yhdellä kertaa. Tarvitsen myös toisen käteni vapaaksi valkoisen kepin käyttöön tai toisen henkilön kanssa kulkemiseen, joten roudauksen pitää myös onnistua ilman että molemmat kädet ovat käytössä.
Useimmiten kamani koostuvat yhdestä soittimesta, telineestä ja repusta. Tällaisen paketin pystyy kuljettamaan niin, että molemmat kädet jäävät tarvittaessa vapaiksi.
Telineistä
Olen suosinut ns. column-tyylisiä kosketintelineitä eli sellaisia telineitä, jotka rakentuvat yhden keskitolpan ympärille. Samasta tolpasta lähtevät sekä maata vasten olevat jalat että taso jonka päälle soitin asetetaan.
Tällaisten telineiden paras puoli on niiden helppo kannettavuus. Putkikassin mallinen paketti kulkee olalla vaivattomammin kuin mikään toinen näkemäni telinemalli. Huonoja puolia ovat puolestaan joko epävakaus tai paino: kun toista on enemmän niin toista on vähemmän.
Käytin pelkästään K&M:n Baby spider pro -telinettä lähes kymmenen vuotta. Se on kestänyt käytössäni oikein hyvin – ainoastaan tason lukitseva ruuvi on mennyt vaihtoon. Teline seisoo neljällä jalalla ja painoa sillä on sen verran, ettei sitä ihan kevyellä tönäisyllä saa kumoon. Toisaalta kahdeksan kilon paino on jo sitä luokkaa, että etenkin pidemmillä reissuilla sen kantaminen alkaa jo käydä työstä. Kuvaavaa on, että kyseinen telineyksilö on kirvoittanut soittokaverini keksimään sille mitä mielikuvituksellisimpia lempinimiä. Mieleen tulevat ainakin sinko, varsinainen ja syntisäkki.
Tämän vuoden alusta lähtien olen käyttänyt Stayn Compact-telinettä, ja se onkin toiminut käytössäni erinomaisesti. Alle parin kilon painoinen teline kulkeutuu omassa pussukassaan niin helposti, että satojen Spiderin raahaamiseen käyttämieni tuntien jälkeen se tuntuu suorastaan syntisen kevyeltä.
Huonoja puoliakin on. Tässä telineessä on vain kolme jalkaa, eli se on turhan helppo saada kaatumaan soittimen takaa työntämällä. Lisäksi pieni koko ja keveys on saatu aikaan mitoittamalla teline istualtaan soittamista varten. Tämä ei ole varsinaisesti ongelma koska näin soitan lähes aina muutenkin, mutta toisinaan on käynyt niin, etten ole tuonut paikalle omaa penkkiä eikä sellaista ole ollut myöskään järjestäjän puolesta, jolloin olen soittanut ex tempore -ratkaisuna seisaaltani. Tällä telineellä se ei onnistu. Voi olla, että Stay jää lopulta käyttöön vain niihin tilanteisiin joissa joko tunnen keikkapaikan hyvin ennestään tai tila on aivan erityisen kortilla, ja muulloin mennään vanhalla tutulla Baby spiderillä.
Keikkarepusta
Keikkarepussa kulkevat kaikki ne tavarat, joita soittaessa tarvitaan mutta jotka eivät mahdu soittimen laukkuun: pedaalit, plugijohdot, oma laulumikrofoni, korvatulpat, korvamonitorit ja mitä milloinkin.
Tähän reppuun liittyy kaksi sääntöä:
- Aina valmiina: Repussa on oltava aina vähintään pedaalit, plugipiuhat ja korvatulpat. Sen on oltava aina täydessä lähtövalmiudessa, jotta keikalle tai treeneihin voi lähteä joutumatta varmistelemaan, että kaikki tarvittava on varmasti mukana. Lähtöön liittyy tarpeeksi hässäkkää ilman tätäkin. Jos olen jostain syystä joutunut laittamaan keikkareppuun kuuluvia tavaroita eri paikkaan, on repun kasaus ensimmäinen asia minkä teen astuttuani kotiovesta sisään.
- Ei henkilökohtaisia tavaroita: Tämän repun voi heittää aina huoletta auton perään tai jättää muiden kamojen kanssa treenikselle. Vaihtovaatteet, hygienia-asiat, kännykän laturi sun muut vastaavat kulkevat eri repussa, joka voi kulkea mukana majoitukseen tai bäkkärille.
Korvatulpat muodostavat poikkeuksen näihin sääntöihin. Niitä pidän toisinaan kännykän ja lompakon kanssa käden ulottuvilla, sillä niitä tarvitsee keikkapaikoilla usein hyvin lyhyellä varoitusajalla. Yllättävässä metelitilanteessa korvatulpat on saatava nopeasti päähän vaikka keikkareppu olisi missä. Sokeana tämä korostuu entisestään, kun keikkapaikoilla en lähtökohtaisesti osaa liikkua yksin ja omat kamat voivat olla missä hyvänsä, eikä niitä pysty nopeasti etsimään.
Soittimista
Edellä kuvailemani perusteella ainakin alaa tuntevat eivät yllättyne soitinvalinnastani: Olen soittanut lähes koko aikuisen ikäni Nordeilla. Nykyinen ykkössoittimeni on Stage 3 compact, ja kakkos-/varasoittimeni on Electro 5 d 61. Toisinaan mukaan lähtee myös Novation Bass station II synatarpeita täyttämään.
Nordit ovat minulle käytettävyydeltään ylivoimaisia, koska niissä on hirmuinen määrä fyysisiä nappeja ja nuppeja, eikä näyttöä tarvitse varsinaisesti mihinkään. Paneelin jaottelu eri osioihin on niin selkeä, että näkeväkin selviää sen operoinnista pelkällä käsikopelolla. 73 koskettimen puolipainotettu koskettimisto on myös juuri ideaali minulle. 61 kosketinta on pianohommiin turhan vähän, ja täyspitkän soittimen roudaus olisi minulle yksinäni tekemätön paikka. Lisäksi sellainen ei sopisi kunnolliseen urkutyöskentelyyn.
Voisi ajatella, että läppärin, kontrollerin ja äänikortin yhdistelmä olisi minun käyttööni kaikkein paras. Ainakin paperilla se on kevyt, loputtoman laajennettava ja helpompi käyttää, koska tietokone pystyy puhumaan säädöt ja valinnat ääneen. Ehkä näin onkin. Tiedän sokeita kosketinsoittajia jotka keikkailevat Mac-läppärin ja Komplete Kontrol -sarjan koskettimiston kanssa. Toisaalta reaaliaikainen ja vaistonvarainen soundin säätely on niin iso osa tyyliäni, etten usko millään pääseväni nordmaiseen välittömyyteen softainstrumenttien kanssa. Lisäksi – ja tämä voi johtua taustastani tietotekniikka-alan päivätyöläisenä – en halua läppäriä kanssani samalle lavalle. Ajatus jumiutuvasta käyttöjärjestelmästä kesken show’n täyttää minut kauhulla. Minulla pitäisi vähintään olla paniikkinappula, jolla saan ihan oikeasta rautapohjaisesta soittimesta jotain ääntä tulemaan.
Kikkailua yhden koskettimiston kanssa
Teen lähes kaikki keikkani yhdellä soittimella, jolla minun pitää pystyä tuottamaan useita soundeja samanaikaisesti. Se miten tämä kulloinkin hoidetaan riippuu tilanteesta.
Noin lähtökohtaisesti en tee mitään kovin epätyypillistä. Käytän paljon splittejä, eli jaan koskettimiston usean eri soundin kesken. Vaihdot programien eli käytössä olevien soundikokonaisuuksien välillä yritän suunnitella kappaleen osioiden mukaan, jotta vaihdoille tulee mahdollisimman luonteva hetki. Käytän paljon Nordien setlist-ominaisuutta, jolla saan järjesteltyä programit kappaleiden mukaan loogisiksi kokonaisuuksiksi. Käytännössä minulla on siis kappaleen jokaiselle osalle oma nappulansa joka on helppo löytää.
Expression-pedaali on kaikkein tärkein apuvälineeni, jota käytän kirjaimellisesti jokaisella keikalla pianokeikkoja lukuunottamatta. Se on pakollinen osa urkujen soittoa, mutta käytän sitä myös paljon muuhun. Jos minulla on esimerkiksi splitti jossa on sähköpiano ja synaleadi, käytän pedaalia leadin voimakkuuden säätämiseen siten, että pedaalin liikeradan keskiosa on kutakuinkin ajattelemani ideaalivoimakkuus, ja pystyn joko nostamaan tai laskemaan voimakkuutta riittävästi pelkällä pedaalilla. Usein juuri solistisemmat leadit ovat sellaisia, että niiden oikean voimakkuuden joutuu aina hakemaan erikseen. Pedaali on myös erinomaisen kätevä synafiltterin avaamiseen tai vaikka wahin polkemiseen klavinetin kanssa.
Expression-pedaalista on apua ennen kaikkea silloin kun kädet ovat kirjaimellisesti täynnä. Yhdessä yhtyeessäni soitan vasemmalla kädelläni bassoa, eli käytännössä kumpikaan käteni ei saa irrota koskettimistolta hetkeksikään. Olen laittanut näillä keikoilla oikean käden soundin (urku, sähköpiano, piano…) pedaalin taakse, jotta voin säätää sen voimakkuutta soiton aikana helposti tai vaikkapa nostaa sitä sooloissa.
Näillä keikoilla Nordien ulostulot ovat osoittautuneet myös monipuolisiksi, kun yksittäisiä soundeja saa reititettyä haluamaansa ulostuloon. Näin esimerkiksi pelkän basson on voinut viedä omaan kanavaansa mikserissä jolloin sitä pystyy säätämään muusta paketista erillään. Ilman tätä ominaisuutta minulla pitäisi olla käytännössä oma soittimensa bassosoundien soittoon.
Expression-pedaalia (kertokaa, jos tälle on jokin vakiintunut suomenkielinen nimitys…) valitessa kannattaa etsiä sellainen jossa on mahdollisimman pitkä liikerata. Useimmissa pedaaleissa liikerata on todella lyhyt, jolloin pedaalin tarkka käyttö voi mennä hankalaksi. Alan yleinen standardimalli on Yamaha FC7. Siinä on erinomaisen hyvä tuntuma ja pitkä liikerata, eikä kestävyyttäkään voi moittia, kun olen viidentoista vuoden aikana saanut vain yhden semmoisen hajoamaan.
Monitoreista
Käytän vaihtelevasti kulma- ja korvamonitoreita. Yleisesti ottaen pidän kulmamonitoreista enemmän, koska niiden kanssa kuulee huoneen ja lavasoundin semmoisena kuin se on. Toisaalta taas meluisassa baariympäristössä korvanapit voivat toimia paremmin, koska niiden kanssa äänenvoimakkuuden voi pitää pienempänä eikä monitorien tarvitse huutaa yleisön metelöinnin yli. Ja kyllähän oikeasti hyvin tehty korvamonitorimiksaus on juhlavaa kuunneltavaa, jos kohta kamalaa miksausta ei sitten pääsekään karkuun minnekään. Monitorointi on minulle sikäli erityisen tärkeää, etten edellä kuvatuista roudaussyistä johtuen kuljeta omaa kiipparimonitoria mukanani kuten monet tekevät, vaan olen täysin sen armoilla mitä miksaaja minulle monitoriin laittaa.
Pelkäsin pitkään korvamonitorien käyttämistä, koska ajattelin niiden blokkaavan liikaa ulkopuolisia ääniä, enkä ne päässä tietäisi ollenkaan mitä lavalla oikeasti tapahtuu. Ja kuten vastikään tästä hienosta Ylen artikkelista saimme lukea, en aivan aiheetta pelännytkään. Ratkaisuni tähän on ollut se, että olen laittanut napit korviini vasta kun istuudun soittimen taakse, ja otan ne pois välittömästi kun nousen ylös. Liikkuessani kuulen siis aina lavan oikeat äänet. Lisäksi olen sattunut laulamaan taustoja kaikilla korvamonitorikeikoillani, eli minulla on ollut laulumikki johon on vuotanut juuri sopivasti lava-ambienssia. Koskettimet antavat minulle myös tukevan kiintopisteen lavalla, eli tiedän aina täsmälleen missä olen. Basistina en tuntisi oloani varmasti läheskään yhtä luontevaksi korvanapit päässä. Silloin tästä artikkelissa mainitusta lattiaan teipatusta johdonpätkästä voisi olla paljon hyötyä.
Tässä tällainen otanta toimintatavoistani ja havainnoistani. Lisää saattaa seurata joskus myöhemmin.