Koodari, muusikko ja pohdiskelija.

Reissumies Lännen Mailla: Tapio Rautavaaran countrylevytykset


musiikki

Suomi, toisin kuin muut pohjoismaat, ei ole koskaan ollut varsinaisesti countrykansaa. Toki country tunnetaan meilläkin hyvin, mutta se ei ole ollut ikinä valtavirtaa sellaisenaan. Sen sijaan countryn elementtejä on uitettu suomalaisen iskelmän sävelkieleen vuosien varrella, ja siellä niitä on kevyenä mausteena edelleen.

Miten tähän sitten on tultu? 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla countrymusiikista tiedettiin meillä tuskin mitään. “villin lännen” aiheita oltiin iskelmissä toki käsitelty, mutta ne olivat kaukaista eksotiikkaa kuten vaikkapa Aasia ja Havaiji. Ensimmäisen kerran countrymusiikkia oltiin toden teolla istuttamassa suomalaiseen maaperään vuonna 1960. Asialla oli Tapio Rautavaara, joka etsi uralleen uutta suuntaa.

1960-luvun alkaessa Tapio Rautavaara oli ehtinyt olla monessa mukana. Hänellä oli takanaan toistakymmentä vuotta kestänyt ura laulajana, reissumiehenä, jonka tunsi koko Suomi. Hän oli ehtinyt säveltää, sanoittaa, näytellä elokuvissa ja hankkia sekä olympiakultaa keihäänheitossa että maailmanmestaruuden jousiammunnassa. Yksikin näistä ansioista olisi jo tehnyt hänestä kuuluisan.

Uudet tuulet olivat kuitenkin alkaneet puhaltaa suomalaisessa iskelmämusiikissa. Svengaava ja nuorekas jazziskelmä oli lyönyt itsensä toden teolla läpi 1950-luvun jälkipuoliskolla, ja sen myötä myyntilistan kaappasi suvereenisti joukko nuoria naislaulajia, kuten Brita Koivunen, Laila Kinnunen ja Eila Pellinen. Siihen joukkoon ei moni sodan jälkeen aloittanut artisti enää mahtunut, eikä Tapio Rautavaarankaan nimi myyntilistoilla juuri komeillut.

1950- ja 60-lukujen taitteessa Tapio Rautavaaran levytysohjelmisto alkoi olla lähempänä taide- kuin iskelmämusiikkia: George de Godzinskyn orkestroimia J. Alfred Tannerin lauluja, vakavia mollivalsseja ja suomalaisia laulelmia pienkokoonpanojen säestyksellä.

Rautavaaran mielessä lienee kuitenkin ollut aivan muunlainen musiikki. Hän oli tehnyt kaksi esiintymismatkaa Yhdysvaltojen amerikansuomalaisyhteisöihin. Näiltä retkiltään hän oli tuonut mukanaan vinon pinon levyjä, joilla oli yhdysvaltalaista countrymusiikkia esittäjänään mm. Johnny Cash. Rautavaara innostui tästä meillä tuntemattomasta musiikin lajista niin paljon, että halusi levyttää sitä itsekin.

Rautavaaran levy-yhtiö Musiikki-Fazer ei liene ollut ajatukseen myöntyväinen, sillä hän otti yhteyttä Levytukkuun, kilpailevaan levy-yhtiöön, jonka kanssa yhteistyö countryn kotouttamiseksi aloitettiin oikopäätä. Levytukussa toimeen tarttui yhtiön tuore levytyspäällikkö Harry Bergström.


Harry Bergström oli aloittanut Levytukku Oy:n levytyspäällikkönä 1950-60-lukujen vaihteessa. Hänellä oli takanaan pitkä ja merkittävä ura suomalaisessa musiikkielämässä. Hän oli käytetty ja arvostettu elokuvasäveltäjä, joka teki musiikin yhteensä 77 elokuvaan – saavutus, joka lienee edelleen lyömätön. Bergströmin vaikutus suomalaisiin lauluyhtyeisiin on erityisen merkittävä, sillä hänen luomuksiaan olivat niin Kipparikvartetti kuin Metro-tytötkin.

Levysovittajana Bergströmin tyyli erottui aikalaisistaan. Kun maailmalla menestyneistä hiteistä tehtiin suomalaisia versioita, oli maan tapa yrittää kopioida alkuperäinen sovitus mahdollisimman tarkasti olemattoman budjetin rajoissa. Bergström ei toiminut näin, vaan usein hän laati käännöskappaleisiin oman, alkuperäisestä poikkeavan sovituksen. Näissä sovituksissa ei kaihdettu dramaattisiakaan tyylikeinoja, kuten voimakkaita obligatolinjoja tai äänitehosteita. 1

Harry Bergströmillä oli runsaasti kokemusta levytysten johtamisesta jo ennestään. Kun Pohjoismainen sähkö oy (PSO) aloitti levytystoimintansa uudelleen sotien jälkeen, oli Bergström yhtiön vakiokapellimestareita 1950-luvun puoliväliin saakka.

Tullessaan Levytukkuun sai Bergström työmaakseen levy-yhtiön, joka oli kenties historiansa syvimmässä aallonpohjassa. 1950-luvun puolivälissä Olavi Virta oltiin pestattu levytukun levytyspäälliköksi. Päällisin puolin järjestely vaikutti toimivan, sillä yhtiön levyt myivät erinomaisesti. Vuosien saatossa virta kuitenkin alisti koko levy-yhtiön omaksi tuotantokoneistokseen, eikä muihin artisteihin panostettu käytännössä lainkaan. Kun hän vuonna 1958 sai lopulta potkut hallitsemattoman julkaisupolitiikkansa vuoksi, ei jäljellä ollut mitään mitä julkaista. Tapio Rautavaara oli yksi niistä artisteista, jolla Levytukun äänitetuotantoa ryhdyttiin elvyttämään.


Tapio Rautavaaran ensimmäinen countrysingle julkaistiin lokakuussa 1960. Sen a-puolella oli kappale nimeltä Toverukset, joka oli käännös Jim Reevesin edellisvuotisesta kappaleesta Partners. Sovitus ei ole Bergströmin, vaan tausta on lainattu Ruotsista Bonniers Folkbibliotek -yhtiöltä, jolle kappaleen oli laulanut nouseva iskelmätähti Gunnar Wiklund. Tekstin on suomentanut nimimerkki Era eli Erkki Ainamo, monipuolinen musiikkialan vaikuttaja ja yksi Harry Bergströmin vakiosanoittajista.

Sinkun b-puolelle pantiin Marty Robbinsin jättihitti El Paso. Suomennoksen tähän versioon teki Reino Helismaa. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, sillä Helismaa oli leimallisesti Musiikki-Fazerin sanoittaja, mutta he eivät julkaisseet El Pasosta omaa versiotaan. Taustakuorona levyn molemmilla puolilla toimi lauluyhtye Neloset, Bergströmin löytöjä hekin. Kyseisen yhtyeen riveissä teki ensimmäisiä levytyskeikkojaan muuten tuleva suuruus Jukka Kuoppamäki.

Toverukset / El Paso ei herättänyt ostavassa yleisössä mainittavaa kiinnostusta. Seuraavaa yritystä lähdettiin tekemään jo määrätietoisemmin. Tammikuussa 1961 ilmestyneen singlen a-puolella oli käännös Johnny Hortonin menestyskappaleesta North to Alaska, joka sai Saukin kynästä suomenkieliseksi nimekseen Kohti Alaskaa. Taustakuorona lauloi Neloset.

Levyn b-puolella on jälleen Marty Robbinsin ohjelmistosta napattu countryklassikko Cool Water, suomenkieliseltä nimeltään Kylmää vettä. Käännöksestä vastasi Erkki Ainamo. Kylmää vettä lukeutuu sovitukseltaan ja toteutustavaltaan Tapio Rautavaaran koko uran kunnianhimoisimpiin levytyksiin. Harry Bergströmin dramaattiselle, suorastaan elokuvalliselle sovitukselle ei liene kansainvälistä esikuvaa. Rautavaara on myöhemmin kertonut, ettei hän juonut koko päivänä edes yhtä vesilasillista ennen tämän kappaleen levyttämistä, jotta hän voisi eläytyä janoon nääntyvän kulkijan osaan mahdollisimman aidosti.

Seuraavalla singlellä oli vain yksi countrypala, ja sekin b-puolella. A-puolelle pantiin ajankohtainen elokuvasävelmä Exodus. Sovitus on onnistuneempi kuin äänitys, jossa flunssaiselta kuulostavan solistin ääni on hautautumaisillaan suurten orkesteri- ja kuorotaustojen alle.

Levyn b-puolelta löytyvä Viisi veljestä eli Five Brothers on jälleen Marty Robbinsin ohjelmistosta. Suomenkielisen tekstin teki Erkki Ainamo ja taustakuorona laulaa tuttuun tapaan neloset. Suomalaisittain autenttisesta säestyksestä vastaa Onni Gideonin yhtye.

Tämän jälkeen Rautavaaran countrysingleissä seurasi kahden levyn mittainen tauko. Seuraava julkaisu, a-puolellaan “Johnny, mua muistathan” edusti kirjaimellisesti listapoppia, olihan alkuperäinen John Leytonin “Johnny Remember Me” noussut briteissä listaykköseksi. Liekö synkästä kappaleesta uumoiltu Suomessa varmaa hittiä, sillä lähes jokainen suomalainen levy-yhtiö teki siitä oman versionsa. Rautavaaran kanssa samaa kakkua olivat jakamassa Scandian Olavi Virta, Musiikki-Westerlundin Matti heinivaho, Fazerin Johnny Forsell ja PSO:n Kari Fall. Lienee selvää, ettei tällaisen ryöstöviljelyn seurauksena yksikään versio menestynyt.

Tältä erää viimeinen Tapio Rautavaaran countrysingle tehtiin syyskuussa 1962. Sen a-puolella on kappale Kun ei niin ei, joka on Rautavaaran oma käännös Charlie Richin kirjoittamasta kappaleesta The Ways Of A Woman In Love. Tämän kappaleen Rich itse on myös levyttänyt, mutta Rautavaaran version ilmeinen esikuva on Johnny Cashin tulkinta. Taustalla laulaa tuttuun tapaan Neloset. Komppi on tehty esikuvaa kunnioittaen, ja kuullaampa tällä levytyksellä tuolloin vielä perin harvinaista sähköbassoa. Tämä kappale on myös siinä mielessä poikkeuksellinen Rautavaaran countrylevytysten joukossa, että tansseineen ja autoineen se on tekstiltään nykyaikainen, suorastaan kaupunkilainen.

Levyn b-puolelle kätkeytyy yksi tämän levysarjan sekä Rautavaaran koko uran suurimmista menestyksistä: Yölinjalla.

Tapio Rautavaara on muistellut Yölinjalla-kappaleen tekstin syntyneen aamuyön tunteina pitkän keikkamatkan päätteeksi. Ei se ihme olekaan. Rautavaaran ajokki ei ollut kuorma-auto, mutta esiintyvänä taiteilijana hän varmasti tiesi, miltä tuntui katsella tuulilasin takaa nukkuvia suomalaiskyliä väsynein silmin.

Vuosien varrella on keskusteltu paljon siitä, onko Yölinjalla plagiaatti Johnny Cashin kappaleesta I Walk the Line vai ei. Oli kuinka tahansa, ei esikuvaa Harry Bergströmin sovitukselle tarvitse kaukaa hakea. Intro, soitinkokoonpano ja kappaleen rakenne modulaatioineen on napattu Cashilta vain pienin poikkeuksin.2

Tarkoitus pyhittänee keinot, sillä parempia puitteita Rautavaaran sävelelle ja tekstille on vaikea kuvitella. Laulu kulkee minimalistisen pyykkilautakompin päällä voimakkaana ja vähäeleisenä kahden oktaavin äänialan päästä päähän. Modulaatioiden sijoittelu on tarkkaan harkittu tukemaan kulloisenkin säkeistön perspektiiviä ja tunnelmaa. Mitä lähempänä kertoja on itseään, sitä matalammalta hän laulaa. Tämä tehokeino tekee viimeisestä säkeistöstä aivan erityisen kouraisevan.

Yölinjalla oli Tapio Rautavaaran countrylevytyksistä ensimmäinen, joka saavutti menestystä heti ilmestyttyään. Siitä huolimatta sarjaa ei enää jatkettu. Mikä lienee ollutkaan syynä. Ehkä kappaleet eivät käyneet kaupaksi kyllin hyvin, tai ne eivät sittenkään olleet tarpeeksi luontevia. Syy voi olla myös Levytukun äänitetuotannon alati hiipuneessa tasossa, sillä näihin aikoihin se oli enää vähäistä ja lyhytjännitteistä.

Vuoden 1963 Rautavaara avasi levyttämällä uusintaversion vanhasta Isoisän olkihattu -klassikostaan, ja siitä eteenpäin hän siirtyi laulamaan jälleen laulelmallisempaa ohjelmistoa. Pian koitti paluu myös Musiikki-Fazerin artistiksi. Siellä Rautavaaraa odottivat sellaiset menestykset kuin Tuopin jäljet, Peltoniemen Hintriikan surumarssi ja Häävalssi.

Aivan kokonaan Rautavaara ei kuitenkaan countrymusiikkia hylännyt, vaan hän julkaisi sitä vielä kahden singlen verran. Niistä ensimmäinen, Ringo, julkaistiin vuonna 1965. Tämän Bonanza-näyttelijä Lorne Greenen lausuman ykköshitin käänsi suomeksi Rautavaara itse. B-puolelta löytyvä “Lasso” on sen sijaan kotimaista perua. Ei-niin-tyylinmukaisen sävellyksen teki Toivo Kärki, tekstin puolestaan meritoitunut villin lännen tarinoiden kirjoittaja Reino Helismaa, ja aivan kuin kertosäkeen “jippii” -kuorossa kuuluisi Justeeri alias Kauko Käyhkön ääni?

Tapio Rautavaaran viimeiseksi countrysinkuksi jäi vuonna 1970 julkaistu Kiven sisällä / Toiset on luotuja kulkemaan. A-puoli on Juha vainion onnistunut kotoutus Johnny Cashin San Quentinista. Vainio ei yrittänytkään kääntää tekstiä sellaisenaan, vaan laati tilalle uuden, Suomeen sopivamman tarinan. B-puolelta löytyvä Wand’rin’ Star -elokuvasävelmän käännös on myös onnistunut ja hyvin laulajalleen sopiva.


Tapio Rautavaara ei ollut suinkaan ainoa, joka levytti countrykappaleita Suomessa 1960-luvun alussa. 1950- ja 60-lukujen taite sattui olemaan Yhdysvalloissa niin kutsuttujen crossover-menestysten aikaa, eli sama kappale saattoi komeilla useiden eri genrelistojen kärjessä. Näille menestyksille tien avasi vuonna 1959 julkaistu Marty Robbinsin El Paso. Se oli ensimmäinen single, joka oli sekä Billboard Country- että Hot 100 -listojen ykkösenä samaan aikaan.

Meillä 1960-luvun alussa levytetyt countrykappaleet olivat El Pason vanavedessä tulleita crossover-hittejä, kuten Jim Reevesin He’ll Have To Go (“Hän poistukoon”, Seppo Pirhonen) ja Leroy Van Dyken Walk on by (“Käy ohitsein”, Laila Kinnunen). Näistä kappaleista ei kuitenkaan syntynyt mitään sen kummempaa; ne olivat vain mielenkiintoisen kuuloisia hittejä Yhdysvalloista.

Tapio Rautavaaran kappalevalinnat eivät noudatelleet tätä kaavaa. Siinä missä crossover-hitit olivat usein pehmeäsointisia ja teksteiltään urbaaneiksi kesytettyjä ns. Nashville sound -kappaleita, oli suurin osa Rautavaaran countrylevytyksistä ehtaa westerniä. Perehtymisen johdonmukaisuutta osoittaa myös se, että esimerkiksi Cool Water (Kylmää vettä) ei ollut singlejulkaisu vaan Marty Robbinsin Gunfighter Ballads And Trail Songs -levyn albumiraita. Toisin sanoen potentiaalisia levytyskappaleita ei metsästetty vain hittilistoja tuijottaen, vaan materiaalia etsittiin myös LP-levyiltä. Fazerin aikana julkaistut countrylevyt sen sijaan ovat suuria crossover -menestyksiä, mutta se ei suinkaan vähennä niiden arvoa, sillä sovituksissa on nähty vaivaa alkuperäistä vastaavan tunnelman luomiseksi.


On vaikea sanoa mikä Tapio Rautavaaran varhaisten countrykokeilujen merkitys on ollut suomalaisen kevyen musiikin historiassa. “Yölinjalla” on luonnollisesti klassikko, joka on innoittanut kuulijoita ja artisteja vuosikymmenestä toiseen. Kappaleen countrymusiikille ominainen sävelkieli ja tarinan omakohtainen tuntu on kiehtovalla tavalla samaan aikaan tuttu ja vieras.

En silti väheksyisi muitakaan Rautavaaran countrysinglejä, vaikkei niissä välttämättä yllettykään vastaavaan autenttisuuteen. Ne ovat mielenkiintoinen dokumentti varhaisesta, rohkeasta kokeilusta tuoda meikäläisten kuulijoiden tietoisuuteen sellainen musiikin laji, joka oli täällä lähes täysin tuntematon.


Tämän tekstin ensimmäinen versio julkaistiin kulttuurilehti Kajastuksessa vuonna 2019. Olen korjannut tähän versioon alkuperäisessä tekstissä olleita asiavirheitä sekä lisännyt joukkoon runsaasti yksityiskohtia, joihin palstatila ei aikanaan riittänyt.

Lähteet

Kirjallisuus

  • Erola Lasse (2012) Tapsa - Tapio Rautavaaran elämä. Helsinki-kirjat, Helsinki.
  • Muikku Jari (2001) MUSIIKKIA KAIKKIRUOKAISILLE - SUOMALAISEN POPULAARIMUSIIKIN ÄÄNITETUOTANTO 1945-1990. Gaudeamus, Helsinki.

Verkkolähteet


  1. Harry Bergströmin tämän kauden sovitustyylin arviointia vaikeuttaa se, että Levytukku osti usein käännöskappaleisiin valmiita orkesteritaustoja ulkomailta, erityisesti Ruotsista. Levyetiketeissä nämä taustat kreditoitiin toisinaan sovittajien omille salanimille. Niinpä pelkästään levyn perusteella voi olla mahdotonta tietää, onko sovittaja Bergström itse. [return]
  2. Soisin plagiaattiväitteiden esittäjien kuuntelevan Yölinjalla-kappaleesta vuonna 1965 nauhoitetun version, johon Toivo Kärki teki uuden sovituksen, joka ei ole juuri velkaa Johnny Cashille. Kun tätä versiota ja I Walk The Line -kappaletta kuuntelee rinnakkain on mielestäni ilmeistä, että kyse ei missään tapauksessa ole plagiaatista. Tästä syystä henkilökohtainen mielipiteeni on, että Yölinjalla on ensimmäinen suomalainen tietoisesti countryvaikutteinen sävellys. [return]