Pärjäävä ihminen

Aloitin nykyisessä työpaikassani aurinkoisena vapunjälkeisenä maanantaina vuonna 2016. Ensimmäisen haastattelupyynnön saapumiseen kului viikko. Eräs toimittaja oli saanut käsiinsä blogikirjoitukseni työnhausta, ja hän halusi tehdä minusta lyhyen jutun tv-ohjelmaansa. Suostuin, kuinkas muuten. Parin viikon kuluttua kahden hengen kuvausryhmä kolkutteli toimiston pääovea.

Kerroin kameralle itsestäni. Kyllä, olen syntymäsokea. Kyllä, tulin työhaastatteluun todellakin aivan yksin. Kyllä, pidän työstäni valtavasti, vaikka saavutettavuuteen liittyvät muotoseikat panevatkin toisinaan kapuloita rattaisiin. Hiukan vaivautuneena saattelin toimittajat työpisteelleni ja näytin, kuinka sokea oikein koodaa. Ja kävelin: Toimistolta aulaan, aulasta hisseille, ovesta ulos, Visiokadun ja Hermiankadun risteykseen ja takaisin. “Jes, tämä on hyvä! Otas vielä uudestaan.” Elin elämääni ja tein sirkustemppuja inspiraationnälkäiselle kansalle.

Sama kaava toistui puolen vuoden välein jouluun 2017 saakka. Media vain vaihtui. Kukaan ei kertakaikkiaan tuntunut saavan tarpeekseen ajatuksesta, että kovaa rekrynostetta elävä ohjelmistotalo todella meni ja palkkasi sokean koodarin, joka marssi työhaastatteluunkin aivan kuten kuka tahansa. Herran vuonna 2017 työllistymiseni koulunpenkiltä kesätöihin oli Ylen etusivun arvoinen uutinen.

Olen silloin tällöin lueskellut itsestäni tehtyjä haastatteluja, enkä tunnista niistä sitä maailmaa jossa elän. Haastattelut piirtävät kuvan reippaasta, aktiivisesta ja lähes kaikkivoivasta nuorestamiehestä, joka tarttuu ongelmaan kuin ongelmaan ja murskaa sen kuin pähkinän. Tavallaan se on totta: Olenhan minä utelias, optimistikin, enkä osaa jäädä paikalleni ratkaisemattoman ongelman kanssa.

Tuntuu kuitenkin irvokkaalta piilottaa kaikki se, mikä on aivan yhtä suuri osa arkeani. Ei tarvita kuin yksi puhumaton kosketusnäyttö, huonosti merkitty suojatie tai saavuttamaton sovellus. Kalvava tietoisuus siitä, että tämä yhteiskunta on rakennettu pitkälti sellaisille normaaleille ihmisille, joihin en itse voi kuulua. Siinä se on, minun pärjäämiseni, hetkeksi aikaa tuhannen päreiksi ammuttuna. Tunsin medianäkyvyyteni ruokkivan propagandaa, jossa keskityttiin ainoastaan minulle mahdollisiin asioihin, mutta ohitettiin kaikki se, jonka muut ihmiset ovat laiskuuttaan, ahneuttaan tai silkkaa ajattelemattomuuttaan tehneet minulle mahdottomaksi.

Toisaalta en voi olla ymmärtämättä mediassa julkaistujen vammaisjuttujen ihailevaa, innostavaa tyylilajia, jota omatkin haastatteluni pääosin edustavat. Vielä 1990-luvun puolivälissä äitini oli saanut kuulla, että hänen sokea lapsensa tulisi olemaan koko elämänsä täysin riippuvainen muiden ihmisten avusta, eikä lapsi tulisi koskaan tekemään mitään omin päin. Tätä taustaa vasten on ehdottomasti oikein, että media nostaa esiin esimerkkejä vammaisista, jotka elävät itsenäistä, normaalina pidettyä elämää.

Siitä huolimatta haluan nähdä mediassa enemmän kuvauksia vammaisena elämisen nurjasta puolesta, ainaisesta tarpeesta yrittää kompensoida jonkun toisen ihmisen ajattelemattomuutta. Tällaisilla tarinoilla ei leivota inspiraatiopornotähtiä, mutta tarvitseeko niin aina tehdä? Edes joskus olisi hyvä näyttää, kuinka pieni jokainen meistä loppujen lopuksi on.

Tagit: #Arki #Elämä #Näkövammaisuus