Olen nero – ja vihannes

Olen kaikin puolin ihan tavallinen ihminen. Olen vastikään aloittanut opinnot Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa. Asun itsekseni vuokrayksiössä hiljaisessa lähiössä kaupungin länsilaidalla. Opinnoissani pärjään hyvin. Silloin kun en opiskele, luen tai soitan vähän mitä soitinta milloinkin. Onnistun silloin tällöin tienaamaan hieman ylimääräistä keikkailemalla ja leikkimällä toimittajaa. Olen juhlinut opiskelukavereideni kanssa pikkutunneille asti, ja sen seurauksena hoippunut krapulassa aamulla kouluun.

Samaan aikaan olen sitkeä, kun käyn itse ostoksilla lähikaupassa noin viidenkymmenen metrin päässä kotipihani toisella puolella. Olen myös muistinero, kun muistan missä päin koulua ruokala tai yleisimmät käyttämämme luokat sijaitsevat. Monella muullakin osa-alueella olen melkoinen lahjakkuus. Olen tosin ehkä liikuntavammainen, sillä sen verran harvoin minun oletetaan menevän itse minnekään tai hakevan itse jotakin. Taidan myös näyttää joko kuurolta tai mykältä – ainakin siitä päätellen, kuinka usein minulle osoitettu asia sanotaan seuralaiselleni. Näkymättömyyskin minua vaivaa aina silloin tällöin, kun ryhmiä tai pareja muodostettaessa saatan yhtäkkiä lakata olemasta. Aika hämmentävää näinkin tavalliselle ihmiselle kuin minä.

Onneksi kaikelle tälle epäloogisuudelle on olemassa syy. Satun nimittäin olemaan sokea. En siis kuulo-, puhe- tai liikuntavammainen, niin kuin yllä olevan perusteella voisi kuvitella. Tästä huolimatta osani on olla monesti joko lähes säälittävä, mutta silti harvinaisen ajattelukykyinen vihannes, tai arjen sankari ja nero, joka kekseliäisyydellään saa näkevät kanssakulkijat tuntemaan olonsa pieneksi ja mitättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen tavallinen ihminen, joka on syntymästään saakka oppinut käyttämään kaikkia aistejaan maailman havainnointiin aivan kuin kaikki muutkin. Ero on ainoastaan siinä, että kuuden aistin sijasta aisteja minulla onkin viisi.

Onneksi näiden kahden ääripään väliin jää melkoinen joukko ihmisiä, joille olen heidän vertaisensa ihminen omine erityistarpeineni. Tällaisten ihmisten kanssa voin huoletta kysyä apua tilanteissa, joissa sitä oikeasti tarvitsen (kuten vieraissa paikoissa liikkumisessa) tuntematta itseäni toistaitoiseksi. On fakta, ettei sokeana aina pärjää maailmassa, joka on muotoutunut pitkälti näköaistin ympärille. Siksi saamani apu onkin korvaamatonta juuri sillä hetkellä kun sitä tarvitsen.

On selvää, että ihmiset usein hämmentyvät ensikertaa sokean ihmisen nähdessään. Kun on tottunut pitämään jotakin aistiaan lähes elinehtona, ei aluksi voi olla ihmettelemättä kuinka ilman sitä on mahdollista pärjätä. Ymmärrän hyvin, jos minua pidetään esimerkiksi muistinerona “muistaessani ulkoa” monta reittiä koulullani. Enhän minä niitä ulkoa muista. Turvaudun maamerkkeihin aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa, tosin maamerkkini ovat usein erilaisia ja paljon häilyvämpiä.

Meissä ihmisissä on se vika, että peilaamme monesti jonkun toisen elämää omiin kokemuksiimme, emmekä aina osaa ajatella asioita niiden ulkopuolelta. Siksi osani on tulla kohdelluksi joskus mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Toisinaan nämä kohtaamiset huvittavat, joskus taas loukkaavat ja jopa raivostuttavat, mutta aina niistä oppii jotain – vähintään sen, kuinka kapeakatseisia ihmiset voivatkaan joskus olla. Siitä huolimatta, tai pikemminkin juuri siitä syystä, nautin elämästäni kaikkein eniten silloin kun minun ei tarvitse olla sokea, vaan saan olla havainnoiva, kokeva, tunteva ihminen.

Tagit: #asenteet #elämä #näkövammaisuus