Kun sokea jogurttinsa valitsi
Lukaisinpa toissapäivänä Facebook-virtaani osuneen Ylen Puoli seitsemän -ohjelman artikkelin “Kun sokea silmäni avasi”, jossa kerrottiin siitä, kuinka kaupassa käynti näkövammaiselta onnistuu. Se oli pysäyttävä kokemus. Epäusko paisui rivi riviltä, ja saatuani tekstin luetuksi en tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai olla itkemättä. Ei nimittäin naurattanut, ei sitten yhtään.
Sain kuulla itsestäni ja näkövammaisista tuttavistani merkillisiä asioita. Arkinen kaupassa kipaiseminen on meille kuulemma “utopiaa”. Emme kuulemma voi valita kaupassa haluamiamme tuotteita emmekä saada apua, koska emme tiedä, mistä sitä hakea - ja kukapa meitä edes auttaisi. Turha etsiä tiettyä jogurttia tai tiettyä hammasharjaa. Turhaa yrittää lihatiskille tai hedelmiä punnitsemaan. Turhaa yrittää edes itse kauppaan, jos sen sisäänkäyntiä ei löydä kuitenkaan.
Nämä toteamukset perustuvat mitä ilmeisimmin yhden ainokaisen haastateltavan kokemuksiin. Haastateltu Teemu tekee ostoksensa näönvaraisesti, vaikka suurin osa tuotepakettien teksteistä on hänelle liian pientä luettavaa. Teemun tavat ja tilanteen on tämä Puoli seitsemän -ohjelman “iältään jotakuinkin nuorin, mutta elämänkokemukseltaan ehkä vanhin” toimittaja vetänyt koskemaan jokaista Suomen 80 000 näkövammaista.
Metsään mennään niin että jogurttipurkit vain lentelevät.
Tehdäänpä yksi asia kerralla selväksi: minulla, Tuukka Ojalalla, on mahdollisuus korkeimman omakätisesti valita itse jokainen ostoskoriini päätyvä tuote. Kyllä, ihan jokainen. Siitä huolimatta, etten näe mitään - siis vähemmän kuin artikkelin esimerkkihenkilö. Sama koskee myös suurinta osaa tuntemiani näkövammaisia sekä todennäköisesti hyvin suurta osaa näkövammaisista noin yleensä. En voi enkä halua mitätöidä haastatellun Teemun kokemuksia. Jokainen näkövammainen on yksilö, ja jokaisella on oikeus selviytyä elämästään parhaaksi katsomallaan tavalla. Silti väitän hänen edustavan itse valitsemaansa pientä vähemmistöä.
Lähes tai täysin sokeilla henkilöillä on kaksi yleistä kaupassakäyntistrategiaa: ostokset voi hoitaa henkilökohtaisen avustajan kanssa, johon jokaisella näkövammaisella on subjektiivinen oikeus, tai sitten marssitaan kassalle pyytämään myyjää apuun. Kaupoilla ei ole suoranaista velvollisuutta auttaa näkövammaista asiakasta, mutta lähes aina apua on ollut saatavilla - joskus kiireistä, usein miellyttävää.
Itse olen päätynyt tekemään ostokseni myyjän kanssa. Jos haluan vaikka sitä kuuluisaa jogurttia, kysyn onko haluamani maku valikoimassa, tai vaihtoehtoisesti pyydän myyjää luettelemaan millaisia jogurtteja hyllystä löytyy. Kun korissa on kaikki tarpeellinen, menen kassalle, josta suoriudun useimmiten omin päin kaupan ovelle ja sieltä kotiin.
En tiedä, kumpi artikkelia lukiessa tuntui pahemmalta: tekstin lähes riemullisesti puhiseva holhoava sävy vai se, ettei tilannetta kyseenalaistettu millään tavalla. Onko kirjoittajan mielestä todellakin ihan ok, ettemme voisi itse tehdä omia ostoksiamme? Olisiko yltiöpäinen positiivisuus todella riittävä lääke ainaiseen alemmuudentunteeseen? Positiivisuus on elämänasenne, mutta näkövammaisille se on ennen kaikkea selviytymiskeino arjen haasteista. Itkupotkuraivarin arvoisia asioita tulee eteen joka päivä niin runsaasti, ettei energiaansa kannata käyttää aivan joka asiasta murehtimiseen.
Mutta ei huonoa ettei jotain hyvääkin. Väite avun saamisen hankaluudesta pitää joskus valitettavan hyvin paikkansa. Jos avustajaa ei ole saatavilla eivätkä myyjät syystä tai toisesta ehdi auttaa, voi tilanne mennä vaikeaksi. Eräs avustajaton näkövammainen tuttavani oli saanut kuulla kahdesta eri kaupasta, ettei heidän ollut mahdollista auttaa häntä ostosten teossa. Ongelma on siis todellinen, joskin harvakseltaan esiintyvä.
Näkövammaisista ja näkövammaisuudesta kertovissa artikkeleissa syyllistytään valitettavan usein ylilyönteihin ja asiavirheisiin. “Kun sokea silmäni avasi” on yksi räikeimmistä kohtaamistani lajinsa edustajista. Ajatus on hyvä, mutta yksipuolinen aiheen tarkastelu, lähes olematon taustoitus sekä rankka yleistäminen tekevät siitä hampaattomasti holhoavan, äkkimakean ja epärealistisen positiivisuuden ylistyksen, jota en soisi yhdenkään omaan kotiin muuttavan näkövammaisen lukevan. Toisaalta, jos tämänkaltaisia artikkeleja ei julkaistaisi, en minäkään olisi tässä blogia kirjoittamassa. Etten vain olisi sittenkin hiukan kiitollinen?