Koodari, muusikko ja pohdiskelija.

Jotain taisi unohtua

Ennen kuin pääsemme varsinaiseen sattumukseen, lienee paikallaan valottaa hieman sen taustoja. Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn koulutusohjelman ykkösvuotisilla on parhaillaan menossa projekti, jossa toteutetaan jokin terveyttä edistävä kampanja sekä siihen liittyvä peli Nokian Asha-puhelimille ensisijaisesti kehittyviä markkinoita varten. Olemme jakautuneet enintään viiden hengen tiimeihin, joista kukin toteuttaa oman kampanjansa. Olen itse toinen tiimimme ohjelmoijista. En luonnollisesti voi osallistua pelimme graafiseen ohjelmointiin kovin täysipainoisesti, mutta pyrin rakentamaan pelin ei-graafista puolta mahdollisimman paljon.

Sattuipa siis koulussa kerran: olimme saaneet peliohjelmointikurssillemme vierailevan luennoitsijan. Vierailijamme ei tosin juuri käyttänyt aikaa luennointiin, vaan piti meille erinomaisen, käytännönläheisen workshopin pelisuunnittelusta. Tämä olikin tervetullutta vaihtelua perinteisille luennoille, jollaisten aikana minun on kerrassaan mahdoton pysyä hereillä.

Käytimme tästä parin tunnin sessiosta noin puolet peliprototyyppien tekoon jonkinlaisella animointiohjelmalla. Tämän osuuden jätin luonnollisesti väliin - eihän animointiohjelmasta olisi ollut minulle mitään hyötyä, saati että se olisi apuvälineilläni toiminut.

Tunnin mittaan luennoitsijamme kierteli luokassa tarkastellen ja kommentoiden ohjelmoijatiimien valmistuvia prototyyppejä. Lopulta hän pysähtyi kohdalleni kysyen, millaisen pelin olin saanut aikaan. Sen enempiä ajattelematta vastasin, että edustin tiimiäni tällä kertaa yksin enkä siksi ollut kajonnut ohjelmaan lainkaan. Tähän hän vastasi hiukan hämmentyneenä, että sopiihan se niinkin, ja ettei minun tarvitsisi animaatiota tehdä jos en haluaisi.

Aluksi hieman ihmettelin saamaani vastausta. Sitten vasta tajusin mitä oli päässyt käymään. En ollut tietenkään muistanut tuoda esiin sitä pikkuseikkaa etten näe, eikä animaation tekeminen olisi siitä syystä minulle mielekästä saati mahdollista. Tietokoneeni ruutu oli (sillä kertaa) päällä, eikä kuulokkeiden käyttö tunnilla ole missään määrin erikoista. Lienenköhän vain ollut villisti ympäri luokkaa harhailevine katseineni epävarman nörtin perikuva.

Tämän huomion tehtyäni oli luennoitsija kuitenkin jo ehtinyt mennä menojaan, eikä olisi ollut tyylini mukaista huikata kuuluvalla äänellä luokassa vallinneen puheensorinan yli: “Niin, olen muuten sokea, siksi en tehnyt animaatiota!” Mikä lienee ollutkaan luennoitsijamme reaktio, kun päivän päätteeksi lähdin keppeineni luokasta. Aina sitä ei itse muista, kuinka suhteellinen käsite itsestäänselvyys lopulta onkaan.