Koodari, muusikko ja pohdiskelija.

365 päivää Tampereella


elämä muutto Tampere
Huomenaamuna klo 8 alkaa minun ja muuttolaatikoideni matka kohti Tamperetta, omaa asuntoa, opiskelijaelämää ja uudenlaista arkea. Sitä ennen voisi kuitenkin nukkua kunnon yöunet huoneessa, jota huonekalujen ja muiden tuttujen tavaroiden puuttuessa hädin tuskin tunnistaa enää omakseen. Uudesta huoneesta tulee tuttu ja vanhasta vieras. On tämä aikamoista.

Näin pohdiskelin Facebook-seinälläni maanantaina 12.08.2013. Tuona hetkenä edessäni oli yksi elämäni suurimmista mullistuksista. Olin kirjoittanut menneenä keväänä ylioppilaaksi, ja nyt minua odotti uusi elämä ja opiskelupaikka Tampereella, noin kahdensadan kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Maaseutu vaihtuisi suurkaupunkiin, omakotitalo kerrostaloyksiöön ja lukio ammattikorkeakouluun. Oli tullut aika alkaa rakentaa omaa elämää täysin uudessa ympäristössä. Ja täällä olen yhä, muuttoni vuosipäivänä, elämääni rakentamassa.

Sain tiedon pääsystäni Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn koulutusohjelmaan ensimmäisenä päivänä heinäkuuta. Pahaksi onneksi lähdimme samana päivänä koko perheen voimin Lontooseen, sillä asunnon etsinnässä ei olisi auttanut viivytellä. Soluasumiseen en nimittäin halunnut ryhtyä kuin äärimmäisessä hädässä, ja koska olin muuttamassa yksin, asetin tavoitteekseni sen kaikkein halutuimman: yksiön.

Palattuamme Suomeen ei asuntotilanne näyttänyt hyvältä: kaikki vuokrabudjettiini miten kuten mahtuvat, minulle soveltuvat asunnot tuntuivat menevän sormieni lävitse kuin kuumille kiville. Saimme kuitenkin sovittua näytön samalle päivälle kolmeen kerrostaloyksiöön, jotka olivat kutakuinkin maksukykyni rajoissa. Yksi katsomistamme asunnoista oli aivan viimehetkellä bongaamamme 32 neliön tilava yksiö hiljaisesta Raholan kaupunginosasta. Taloyhtiötä kehuttiin rauhalliseksi, hyvä lenkkireitti ja uimaranta olivat aivan vieressä, ja kulkipa läheiseltä bussipysäkiltä vielä suora yhteys aivan koulun viereen. Kerrankin onni oli myötä, sillä minusta tuli tämän asunnon vuokralainen.

Niin siis kävi, että minä, muuttomiehet sekä maallisella omaisuudellani täyteen lastattu pakettiauto lähdimme kutakuinkin aikataulussa Kouvolasta kohti Tamperetta. Perillä ei ollut aikaa ihmettelyyn: täytin jääkaappia kotoa tuomillamme ruokatarpeilla, laitoin keittiötarvikkeita paikoilleen ja autoin siinä, missä apua kulloinkin tarvittiin.

Lopulta urakka tuli tavaroiden sisään tuomisen ja asennustöiden osalta valmiiksi, ja muuttomiesten oli aika lähteä. Ulko-ovi sulkeutui “Pärjäätkö varmasti?” -kysymysten saattelemana. Jäin kuuntelemaan oven kolahdusta, ovikellon ja betoniseinien vierasta resonanssia. Sillä hetkellä minulle valkeni hyvin konkreettisesti, että olen yksin asunnossa, jossa ei asu kukaan muu kuin minä, ja jonka pystyssä pysymisestä olisin yksin vastuussa. Ihmetys oli valtava. Kuljin pienestä huoneesta toiseen laitellen tavaroitani mieleni mukaisille paikoille, kummastellen kaikkea tuota käytössäni olevaa vapautta.

Kun nyt vuotta myöhemmin muistelen ensimmäisiä päiviäni Tampereella, alkaa kysymysmerkkien määrä hirvittää. Tampereella asuvat sukulaiseni ja tuttavani olivat laskettavissa yhden käden sormin. Minulla ei ollut vielä käytössäni lakisääteisiä, bussilipun hintaisia taksimatkoja, enkä tiennyt lähimmän bussipysäkin sijainnista saati itse linjoista tuon taivaallista. En tiennyt, missä on lähin ruokakauppa, apteekki tai terveyskeskus, enkä ollut laittanut ruokaa aivan itsekseni vielä kertaakaan. Eikä minulla ollut vielä palkattuna avustajaakaan, joka auttaisi minua pääsemään alkuun uudessa, valtavassa koulurakennuksessa. Kaksi ensimmäistä päivää olinkin motissa asunnossani niiden ruokatarpeiden varassa, jotka olin kotoa mukaani ottanut. Onneksi sain ohjausta kauppareitille heti muuton jälkeisenä päivänä, ja pian muutkin aukkopaikat alkoivat täyttyä.

Olen asunut Tampereella tänään kokonaisen vuoden. Sinä aikana olen kutakuinkin oppinut, kuinka kaupungissa eletään ja liikutaan. Olen saanut kouluni kautta koko joukon uusia, upeita tuttavuuksia, enkä – kiitos heidän – tarvitse koulussa avustajaa. Arjen pyörittäminen ei enää tunnu vievän kohtuuttomasti voimia, ja ruokaakin olen laittanut jokusen kymmentä kertaa ilman mainittavia katastrofeja. Olen myös oppinut, ettei joka pikku esteestä tai ongelmasta kannata hätkähtää – asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Tampereesta on tullut minulle koti ja nykyisen elämäni miljöö, josta en tahdo pois. En muuten tiedä vieläkään, missä on lähin terveyskeskus.